Tiedätkö, miltä tuntuu olla shakkinappula? Minä tiedän. Minua on pompoteltu edestakaisin koko elämäni, minua on käytetty hyväksi monilla tavoilla... Olet viimeinen kuulijani, ja ainoa jolle voin elämästäni kertoa. Älä anna enää kenenkään komennella sinua, nuorukainen. Voit elää sen vain kerran, elä se hyvin. Hanki perhe, lemmikkejä, ystäviä, ja hyvä työ. Älä mene muiden mukana kadotukseen. Ole muille lempeä ja ystävällinen, auttavainen. Älä kuuntele muiden ehdotuksia, tee omat valintasi. Sitä minä sinulle suosittelen, usko minua, minä tiedän. Elämäni alkoi pienessä puisessa mökissä, Englannin synkissä metsissä:
Synnyin vuonna 1817. Olen nyt 98 vuotias, ja sydämeni hidastuu. Sain nimekseni Agatha, Agatha Alice Simons. Äitini oli nimeltään Marian, rakastava, pieni nainen. Isäni oli metsämies, Aaron. Emme olleet hirveän varakkaita, mutta kaikki oli hyvin. Kasvoin onnellisena perheeni kanssa pienessä ruskeassa puumökissämme. Mökin vieressä oli oli pieni lato, jossa meillä oli lato, jossa oli muutama kana, yksi vuohi ja aasi. Isäni hankki meille rahaa, ja saimme myös omalta pieneltä pelloltamme ja eläimiltämme elintarvikkeita. Lapsuuteni ajan piirsin, juoksentelin paljain jaloin ulkona ja ratsastelin aasilla. En koskaan opetellut kirjoittamaan. Kaikki oli hyvin, kunnes kuusivuotis syksynäni isäni haettiin, ja vietiin pois. En tiennyt mitä on tapahtunut, enkä tiedä vieläkään. Äitini murtui täysin. Meidän oli hankalaa elättää itseämme. On niin surullista, kuinka onnellisuus voi murtua yhdessä rupeamassa, maanantaina eletään onnellista elämää, ja tiistaina ollaan vajottu pohjalle. Äitini oli hankalaa elättää meitä molempia, joten hän laihtui laihtumistaan, kun hän antoi ruokansa minulle. Lopulta, kun äitini sairastui, hän oli liian laiha ja riutunut selvitäkseen siitä. Hän kuoli sänkyynsä, kyynel poskelleen. Hän oli sanonut juuri ennen kuolemaansa rakastavansa minua, missä ikinä hän olikaan, kyynelehtien, mutta hymyillen. Olin maannut äitini kuoltua hänen sänkynsä vieressä kolme päivää, kun viranomaiset tulivat paikalle ja veivät äitini. He kysyivät, haluaisinko jäädä huolehtimaan talostamme. Olin nyökännyt itkuisena. Minua oli alkanut epäilyttää, kun he olivat lähtiessään naureskelleet jollekkin kovin iloisena, he kai luulivat etten kuullut. Mielessäni oli alkanut kalvaa epäilys. Halusivatko he perheestäni eroon? Jäin kuitenkin hoitamaan mökkiäni. Sain juuri ja juuri pidettyä itseni ja eläimet elossa, hankkien kaiken luonnosta. Opettelin itsekseni valmistamaan munakasta ja vuohen juustoa. En voinut ostaa eläimille ruokaa mistään, joten vein vuohta ja aasiani usein taluttaen ulos syömään. Yhdeksänvuotiaana suunnittelin eläimille aitauksen ruohikkoiselle alueelle, jottei minun tarvitsisi syöttää niitä joka toinen tunti. Yksi kanoista kuoli talven aikana. Palelin yksin mökissäni, jossa juuri ja juuri sain pesään pienen valkean lämmitelläkseni. Keväällä olin riutuneempi kuin koskaan. Päätin, että nyt minulle tulisi uusi alku. Myin kanani ja vuoheni hyvään kotiin, ja pakkasin viimeisimmät ruuanhippuseni ja tärkeimmät tavarani aasini selkään. Sitten lähdin ainoan vaatekertani ja pienien pakaasieni kanssa aasini selässä kohti seikkailua. Kahden päivän ratsastuksen jälkeen saavuin kylään. Olin välillä taluttanut aasiani matkalla kivisten kukkuloiden ja synkkien metsien läpi. Aasinikin oli melko laiha, mutta annoin sille aina mahdollisuuden syödä ruohoa kun hyvä paikka löytyi. Olin tehnyt aasilleni kuolaimettomat päitset, joilla ratsastin. Aasini oli välillä itsepäinen, ja vaelsi hitaasti, mutta se oli silti minulle tärkeä, ja sillä oli varmat jalat, joilla oli hyvä mennä rankassa maastossa. Sen nimi oli Eli. Kun minä ja Eli kävelimme kylän kadulla, molemmat päänsä maata kohti painaen, olivat ihmiset katselleet meitä huolestuneesti, mutta uskaltamatta tulla juttelemaan. Lapset supisivat että olisin noidan tytär, hylätty ja vaarallinen. En välittänyt kuulopuheista, vaan asetuin asustelemaan kylän kaduille. Vein aina Elin kolme kertaa päivässä syömään niitylle joka sijaitsi kylän vieressä. Hankin itselleni rahaa ruokaan tekemällä erilaisia töitä kauppiaille, kevyitä ja raskaita. Töitäni olivat esimerkiksi hedelmäkauppiaan kärryjen siirtäminen Elillä torille, puunhakkaajan klapien kantaminen ja roskien kuljettaminen.
Eräänä päivänä Henrik, jonka nimen olin kuullut muiden poikien suusta, joita vilisi kadulla, tuli luokseni ilkeä virne kasvoillaan. Hän oli melko rikkaasta perheestä, samoin kuin hänen "kaverinsa" Eril. He riitelivät usein, kuka oli parempi, ja viime kerralla olin nähnyt heidät riitelemässä siitä, kumpi oli parempi pillinveistopuu, paju vai koivu.
"Varasta Erikin isältä hänen lompakkonsa. Maksan sinulle hyvin." Henrik kuiskasi kimakalla äänellään.
"Mutta.." Minä emmin. Henrikin silmät leimahtivat vaarallisesti.
"Palautan sen kyllä. Ja sinähän olet rahaa vailla, etkö?" Henrik virnisteli ja kilisytti pientä rahapussia silmieni edessä.
"Selvä. Teen sen." Sanoin melkein konemaisesti. Henrik iski minulle silmää, ja häipyi sanoen vielä:
"Tavataan huomenna auringonnousun aikaan meidän talomme takana olevalla kujalla. Kuulin kuinka Erik paljasti yhdelle kavereitaan että hänen isänsä on lähdössä huomenna työmatkalle, mutta ottaa vain osan rahastaan mukaansa, ja Erikin kuulemma pitää vahtia jäljelle jääviä. Erik näytti minulle kerran innoissaan, kuinka heidän talonsa yhdeltä sivulta, maantasalta pienestä ikkunasta, pääsee sisään jos saa raskaan ikkunaluukun auki. Nyt Erik on tehnyt sellaisen tempun, jota en suvaitse silmissäni. Hän saa pienen näpäytyksen, kun hän huomaa että hänen isänsä rahat, joita hänen piti vahtia, ovat kadonneet." Henrik kimittää, ja lähtee sitten itseensä ilmeisen tyytyväisenä. Tiesin, että se olisi väärin, mutta tarvitsin kipeästi rahaa. Miten saatoin olla niin hölmö! Illansuussa hiivin Erikin talolle ja kipitin pienelle ikkunaluukulle, josta Henrik oli puhunut. Varmistin, että ketään ei näkynyt, ja polvistuin luukun eteen. Se oli yllättävän raskas. Temmoin sitä niin kauan, että se aukesi rämähtäen. Jännityin paikalleni. Oliko joku kuullut sen? Möngin nopeasti sisälle talon kellariin. Kellarista pääsi kierreportaita pitkin ovelle, joka ilmeisesti johti talon eteiseen. Aukaisin oven niin hitaasti, ettei se narahtanutkaan, ja kurkistin varovaisesti ympärilleni. Kuulin Erikin äänen yläkerrasta, Hänellä oli kaveri kylässä. Vilkaisen nopeasti keittiöön. Paksu lompakko lojui pöydällä. Hiivin sen luokse, nappasin sen käteeni ja menin taas kellarin kautta ulos, varmistaen etten jättänyt minkäänlaisia jälkiä.
